100 päivää, mitäs sitten?

Aurinkoinen kevät on pitänyt minua otteessaan viimeisen parin kuukauden aikana. En ole malttanut pysähtyä kirjoittamaan projektistani, sillä ulkoilma ja liikkuminen on vetänyt enemmän puoleensa. Olen siis ollut terveenä ja tehnyt tämän lukuvuoden ennätyksen terveiden päivien suhteen!

Toinen syy hiljaisuuteeni on liittynyt siihen, että projektin loppuosa on kertakaikkiaan tuntunut helpolta. Tuntuu siltä, että murtauduin vihdoin ulos sokerikahleistani ja sokeriaddiktioni on joutunut kokemaan jotakin uutta. Olen nimittäin unohtanut sen kokonaan. Sokerittomuudesta on tullut uusi osa olemustani ja luonnollinen asia elämässäni. Minun ei ole sen kummemmin tarvinnut sitä ajatella, mitä nyt muutaman kerran kieltäytyä tarjotuista herkuista ja jatkaa ainesosaluetteloiden lukemista.

Olimme Aliisan kanssa myymässä rytkyjämme kattilahallin kirpputorilla viime viikonloppuna ja siinä rupatellessamme tuli puheeksi edelleen käynnissä oleva sokerittomuuteni.

-Millos sulla nyt sitten loppuu se lakko? kysyi ystäväni.
-En oikeestaan ees tiiä! Ei tässä enää kai oo ku muutama päivä, vois ihan laskea kalenterista...

Niinpä kaivoin kalenterin esiin ja aloin laskemaan kuluneen vuoden päiviä. Ihmetyksekseni huomasin, että 100. päivä oli ollut edellisenä päivänä! Projektini oli siis tullut päätökseen huomaamattani enkä edes ollut siitä kauhean kiinnostunut. Yksi iso päässäni pyörinyt kysymys liittyi nimittäin edelleen siihen, että mitäs sitten? Monet kyselivät, että vedänkö sitten karkkipussin ja pullaa heti tämän jälkeen? Minä en osannut vastata, enkä osaa vieläkään.

Projektin päättymisen kunniaksi olen hullutellut syömällä maustamatonta soijajogurttia, jossa oli pari grammaa sokeria sataa grammaa kohden ja nauttimalla vissyn, jota oli hiukan makeutettu hedelmäsokerilla. Nämä tosiaan ovat olleet villeimmät tekoni sokerittoman päättymisen kunniaksi, muuten olen jatkanut samalla linjalla kuin aikaisemmatkin 100 päivää. Olen kyllä kulkenut ihmeissäni kaupassa katselemassa kaikkia mahdollisuuksia, jotka ovat olleet nyt niin pitkään kiellettyjä. Olen miettinyt korvapuustia, mutta en vielä pistänyt sellaista suuhuni. Miksi?

Olen sokerittomattomalla ruokavaliollani saanut paljon hyviä asioita elämääni lisää. Näistä huomioista voi jo tehdä listaa:

- Ruokahalun parantuminen ja terveellisten ruokien himoitseminen
- Terveen nälkä-kylläisyys mekanismin toimiminen
- Mielitekojen vähentyminen
- Tasaisempi mieliala
- Energisempi vointi
- Vatsavaivojen ja turvotuksen väheneminen
- Makuaistin terävöityminen ja parantuminen

Näistä merkittävin asia itselleni on ollut mielialojen tasaantuminen. Olen pystynyt ottamaan vastoinkäymisiä vastaan vahvemmin kuin ennen ja pitkään mietin voiko sokerittomuuteni oikeasti liittyä siihen, mutta siltä se todella tuntuu. Moniin asioihin on varmaati liittynyt se, että olen nyt kaikin puolin syönyt terveellisemmin viimeisen neljän kuukauden aikana, kun sokeriherkut ovat vaihtuneet hedelmiin ja isoihin aterioihin kunnon ruokaa.

Olen siis nyt pisteessä, jossa joudun todella pohtimaan haluanko palata vanhaan ruokavaliooni. Vaikka olen päässyt himoista eroon minusta silti tuntuu, että vanhoihin tapoihin voisi helposti lipsahtaa takaisin jos vain antaisin. Siksi kai edelleen pähkäilen, että mitä sitten. En ole kokenut valaistusta asian suhteen, mutta tuntuu siltä, että olen nyt enemmän oikealla polulla kuin aikaisemmin. Isoin miinus sokerittomuudessa liittyy sosiaalisiin tilanteisiin, kun joku on vaivalla ja taidolla leiponut hienon kakun ja sitten pitäisi kieltäytyä kun sitä tarjotaan. Ehkäpä ensimmäinen pulla tai kakkupala tuleekin liittymään tällaiseen tilanteeseen? Nyt aion vielä muuten hetken jatkaa pähkäilyäni ja jatkaa muuten samalla linjalla vain hieman höllemmin.

Olen mielettömän iloinen siitä, että lähdin tähän projektiin. Se on antanut ja opettanut valtavasti. Suosittelen lämpimästi kaikille haastetta ryhtyä sokerittomaksi sadaksi päiväksi. Nyt olen viettänyt 100 päivää ilman alkoholia viime vuonna ja 100 päivää ilman sokeria tänä vuonna, mitäs ensi vuonna sitten?

Avantojöröttäjät

Tämä on se viikko mistä mulle on lapset töissä jo pitkään toitottanut: "Me mennään Espanjaan ja siellä on uima-allas ja aurinko!". "Mepä mennäänki Leville ja päästään siellä poreammeeseen!" Joku lapsista oli sitä mieltä, että heidän perheensä käy varmaan mummia näkemässä, italiassa, espanjassa, laivalla ja laskettelemassa. Aikamoinen aktiivilomailija, vaikka mukana saattoi toki olla hiukkasen satua. Mut kenenpä jutuissa ei olisi.

Lapset katto mua vähän kummissaan, kun mä sanoin meneväni metsään telttailemaan. Taivaalta on satanut kiitettävästi loskaa ja silti mä haluaisin päästä kuuntelemaan puiden huminaa ja nuotion rätinää. Viikonlopun molemmat päivät meni kiipeillessä ja sitten se iski: kiipeilykuume. Niin kävi miehellekin ja muutimmekin suunnitelmamme rinkkojen pakkaamisesta täydelliseen palautumiseen, jotta tiistaina kiipeilyt taas onnistuisi. Suuntasimme siis maanantai iltana askelemme avantoon ja savusaunaan, jonka lisäksi nappailimme magnesiumia vähän pitkin päivää. Avanto ja sauna kuusijärven rauhoittavassa ympäristössä oli kyllä hyvä aloitus lomalle, vaikka ei puiden katveeseen yöksi jäätykään. Olin rohkea ja pulahdin avantoon ihan kunnolla ainakin kolme kertaa! En tosin mitään verrattuna niihin avantoveteraaneihin, jotka naama coolina kävelee ilmekään värähtämättä hitaasti kaulaa myöten kylmään veteen ja jöröttää sitten siellä parisen minuuttia kuin se ei olisi mitään. Mä kattelin niitä tyyppejä vähän hämmentyneenä ja irvistäen astuin portaat alas veteen ja liuvuin uinti asentoon -nopea käännös- ja hätääntynyt räpistely takaisin laiturille. Pikainen kipitys takaisin saunan lämpöön, jossa suunnittelin jo seuraavan päivän kiipeilyjä.

Valitettavasti kaikista toimista huolimatta heräsin aamulla jumisena ja väsyneenä. Lähdimme silti kiipeilemään, koska niin oli päätetty ja sinä päivänä ei jotenkin ollut sellanen nuori ja spontaaninen olo vaan halusin turvautua suunnitelmiin ja tuttuun paikkaan. Kiipeilyt sujui ihan ok, ei kuitenkaan niin hyvin kuin olisin toivonut, koska koko ajan väsytti. Väänsin siinä sitten yhtä reittiä, jossa tuli aika paljon painetta vasemmalle kädelle ja yhtäkkiä kipu lävisti koko kämmenen ja kun tipuin patjalle, muistin viikonloppuna tunteneeni samassa kohtaa hiukan kipua. Great. Koitin ottaa kahvasta kiinni ja sekin sattui aika tavalla. Pidin vähän taukoa ja pystyin vielä vähän kiipeämään, mutta lopulta päätin vain jättää treenin siihen ja säästää kättä. Nyt kättä vähän tunnusteltuani tapahtuman jälkeen se tuntuu vähän siltä, että parin sormen jänteet voi olla venähtäneinä. Käsi kuitenkin toimii ihan hyvin, sen käyttäminen vain nyt hiukan sattuu.

Tämän kiipeilypalautumisspektaakkelin takia metsäreissu meni siis hiukan mönkään. Vaikka kuinka olisin halunnut päästä testailemaan uutta telttaa niin kaikesta epäonnesta huolimatta olen ollut tyytyväinen loman aloitukseemme. Loma jatkuu huomisesta lähtien parilla yöllä fiinisti kylpylöiden ja hotellissa nukkuen. Luulis sen jos minkä parantavan käsivamman ja muutkin ruhjeet. Alkuvuoden olen myös tainnut kerätä jonkinmoista henkistä kuormaa mukanani väsymyksestä päätellen. Jospa siellä nukkuisin senkin pois.

Olen huomannut, että varsinkin tällaisissa tilanteissa kaipaisin vähän karkkia. Ihan kuin se jotenkin voisi lohduttaa jos voisin pyöritellä salmiakkia kielen ympäri. Siskon kysyessä miten sokeriton sujuu, vastasin totuudenmukaisesti hyvin, mutta hiukan hammastapurren. Olen siis edelleen pysynyt siitä erossa vaikkakin vähän turhautuneena taas huomannut miljoona tuotetta joita en voi syödä niiden sokeripitoisuutensa takia. Olen nimittäin ollut nyt sen verran menossa, että minun on tarvinnut ostaa kaupasta evästä on the go. Voin kertoa, että on olemassa hyvin vähän valmisruokia, jotka eivät sisältäisi lisättyä sokeria tai dekstroosia, glukoosia tms. Jopa mun nopeen elämän lempparit kalapullat sisältää sokeria. Kyllähän niitä vaihtoehtoja löytyy, kun vain jaksaa etsiä enkä vieläkään ole nääntynyt nälkään vaikka kalapullat ovatkin jääneet hyllyyn. Oikeastaan tämä projekti saa minut jatkuvasti tekemään parempia valintoja tahtomattanikin. Ja se tuntuu hyvältä ja tekee paremman mielen vaikka välillä jörötänkin.

Kai sisukaskin voi hairahdella?

Päätin tätä talvea varten, että kaamosmasennusta ei ole olemassa. Tänään aurinko oli taivaalla työpäivän loppuun asti (klo 17:00) ja lauantaina nautimme miehen kanssa piknikin Hakaniemen rannassa, kun aurinko paistoi suoraan kasvoihimme ja lämmitti nenänpäätä mukavasti. Työkaveri sanoi tänään, että sen kaiken pimeyden, joka on jo pitkään ollut huomaa vasta kun tulee taas valoisaa. Pakko myöntää, että vaikka kuinka päätin mennä sisulla pimeyden läpi ja etten antaisi sen vaikuttaa, niin huomaan selkeästi valon antavan lisää virtaa ja piristävän mieltä. Tekis mieli antaa aurigolle iso halaus näin menneen ystävän päivän kunniaksi: kiva kun oot taas täällä meidän kanssa!

Minulta kyseltiin taas miten sokeriton elämä sujuu. Vastasin, että menee varmaan niin hyvin kuin voi mennä. En ole ihan totaalisesti lyönyt hanskoja tiskiin ja mennyt ostamaan irtokarkkeja isoa säkkiä vaikka tekikin mieli, kun näin niiden olevan tarjouksessa lähikaupassa. Kävelin vahvana ohi ja tein kotona tuttuja riisikakkuja reiluilla päällisillä, jonka jälkeen unohdin koko karkit. Olen kuitenkin huomannut hairahtelevani välillä sinne tänne ajatuksissani ja en ehkä ole ollut niin tarkkana kuin alussa. Toisaalta se johtuu siitä, että ensimmäinen kuukausi loi jo uusia rutiineja projektiin, jotka olen omaksunut jo melkein automaattisiksi ja minun ei tarvitse ajatella enää niin paljon. Toisaalta seassa on pari lipsumista, jotka ovat tapahtuneet puhtaasti ajatuksesta: "Ei kai tämä nyt haittaa". Pari kertaa ollaan ostettu kotiin dekstroosia sisältäviä sipsejä. Valehtelin itselleni, etten muka tietäisi mitä se on, mutta omatuntoni pisti minut taas googlen ääreen ennen kuin ehdin tunkea enempää dekstroosia eli rypälesokeria sisuksiini. Nyt olen jättänyt dekstroosin jo historiaan.

Kaikesta sisukkuudesta huolimatta pimeys on välillä päässyt luikertelemaan muureistani läpi ja tilanne on vaatinut viinilasillista silloin tällöin. Tammikuu meni ihan vahingossa tipattomasti, mutta helmikuun viikonloppuina pari lasia viiniä on tuntunut hyvältä ratkaisulta arjen keskellä. Olen päätynyt kaiken googlettelun jälkeen kuivaan valkoviiniin, sillä siinä on vähiten sokeria ja tietääkseni sekin on viinin valmistuksessa rypäleistä jäänyttä eli luonnollista sokeria. Luen kuitenkin edelleen aina uusien tuotteiden ainesosaluettelon tarkasti läpi eli vaikka mennäänkin jo toista kuukautta niin edelleen löydän tuotteita, joiden en vain aikaisemmin ole ajatellut olevan niin sokerisia.

Ens viikolla alkaa kouluissa hiihtoloma eli mullakin on viikko vapaata! Olen seuraillut säätilanteen etenemistä mielenkiinnolla, koska olemme päättäneet mennä muutamaksi yöksi metsään seikkailemaan. Meillä on nyt uusi ihan huipputeltta, jota pitää päästä testaamaan ja muutenkin kaipaan päästä metsän siimekseen vaeltelemaan. Retkieväät ovat aikaisemmin poikkeuksetta sisältäneet sokeria, joten haastetta lienee sen suhteen luvassa, kun etsin vaihtoehtoja. Olen kuitenkin mielestäni pärjännyt ihan mallikkaasti näitä hairahduksia jos vähän katselee läpi sormien. Laskeskelin, että puolentoista kuukauden aikana hairahdukset ja vahingot ovat varmaan laskeneet ruokavaliooni valkoista sokeria noin 20 gramman verran. Vaikka ajatus olikin päästä läpi nollatoleranssilla niin en ole pettynyt itseeni päin vastoin. Jatkan eteenpäin kevääseen hyvällä tohinalla ja iloisena siitä, miten hyvin olen selvinnyt ilman valkoista kaveriani.

Synninpäästö ja kapinaa

Tänään, kun minulta kysyttiin miten sokerittomani etenee, minua hiukan kirvelsi vastata kysymykseen. Tunsin pientä syyllisyyttä ja olen tuntenut eilisestä lähtien. Tein eilen nimittäin tokan mokani ja vielä tarkoituksella.

Tämä viikko on ollut hiukan raskas, sillä sairastuin alkuviikosta flunssaan. Olen suhtautunut räkäiseen ystävääni melko lempeästi, sillä syksyn jatkuvan sairastelun aikana ehdin jo keksiä vapaa-ajalleni muutakin tekemistä kuin urheilua. Harmittaahan se kuitenkin vähän etten pääse mittelemään voimiani kiipeilyseinällä tai testaamaan taitavuuttani akrobatiaa tehdessä. Sen lisäksi työkaverini on myös flunssainen ja toinen on kuumeessa ollut sairaslomalla koko viikon. Oma flunssani on kuitenkin ollut sen verran kevyt, että pystyin töihin, mutta pakko myöntää, että se on kuormittanut selvästi tavallista enemmän. Olen pitänyt positiivista mieltä kiittelemällä  kroppaani siitä, että se pystyi olemaan jo kolme viikkoa terveenä, mikä onkin tämän lukuvuoden ennätys ja liikunnallisesti parhaat kolme viikkoa pitkään aikaan. Olen siis ihan positiivisella mielellä kaikesta huolimatta, mutta eilen kaipasin jotain ekstraherkkua tämän flunssakauden keskelle.

Menin siis töistä suoraan kauppaan ja kiertelin hyllyjä siinä toivossa, että kaiken sen roskan keskeltä löytyisi jotakin uutuusherkkua, minkä voisin viedä kotiini. Olen jo tovin haaveillut jostakin leivän korvikkeesta, sillä riisikakut meinaavat välillä pursua korvista. Kävelin siis näkkileipähyllylle ja katsoin kaihoisasti vaihtoehtoja. Takkuilevaan mahaani en vieläkään uskalla laittaa hapankorppuja tai tavallista näkkileipää ja kaikissa gluteenittomissa on sokeria. Yhtäkkiä silmäni suuntautuivat kuitenkin ylähyllylle, jossa näin runsaasti siemenillä höystettyä leipästä ja paketissa lukee gluteeniton kaura! Vilkaisen nopesti ainesosaluetteloa ja hyväksyin sen huomatessani, että ei yhtään e-koodia ja lista oli melko lyhyt. Wipii, paketin päällä lukee vielä gourmet, ei voi siis mennä vikaan vaikka parinsadan gramman näkkileivät maksaakin 5 euroa. Nappasin koriin vielä pari purkkia kikherneitä ja näin jo silmissäni ihanan hummuksella ja juustolla höystetyn gourmet näkkileivän. Jesjesjes äkkiä kotiin.

Kotona valmistelin hummuksen ja pistin varsinaisen ruoan lohta ja bataattia uuniin tekeytymään. Taiteilin leivälle hyvän kasan hummusta ja juustoa ja kihertelin jo hiukan onnellisena siitä, että löysin vihdoin jotakin muuta kuin riisikakkuja syötäväksi. Lueskelin vielä kerran siinä sivussa paketin tuoteselostetta, kunnes silmiini osui: ruokosokeri. Koko ajatus täydellisestä leivästä valui tuon sanan mukana taas jonnekin saavuttamattomiin. En voinut uskoa, etten huomannut sitä jo kaupassa! Perkeleen leipä maksoi 5 euroa! Tutkailin ravintoainejakaumaa ja sain selville, että sokeria oli sadassa grammassa 2 grammaa. Mietiskelin hetken. Olin yksin kotona. Mitä väliä ja haukkasin palasen! Haukkasin toisenkin, kolmannen ja ahmaisin koko leivän! Muahah tunsin itseni kapinalliseksi ja vähän kovikseksi, kun noin vain menin rikkomaan omia sääntöjäni.

Tämän jälkeen mies tuli kotiin ja minun oli heti pakko tunnustaa sille. Puolustelin tekoani kalliilla hinnalla ja sillä, että sokeria oli niin vähän. Viinipulloissa noin pientä sokerimäärää ei edes tarvitse ilmoittaa! Vakuuttelin itselleni etten ole pilannut mitään, mutta pakko myöntää, etten syö niitä leipiä ihan puhataalla omalla tunnolla. Tänään kerroin tästä työkaverilleni ja heitin, et eihän se ole niin vakavaa. Vastaus oli, että ei olekaan, take it easy. Aion omaksua tämän rennon asenteen ja syödä koko viiden euron paketin sen enempää miettimättä. En kuitenkaan tämän projektin aikana osta niitä enää uudestaan. Olen siis tehnyt syntiä ja tulen vielä tekemäänkin, tämä tunnustus saa luvan heittää sen harteiltani.

Jäätelöjuttu

Mainitsin aikaisemmin, että olen puuhaillut raakajäätelöä herkuksi, jotta olen saanut lepyteltyä kolottavaa karkkihammastani. Karkkihammas ei muuten ole pitkään aikaan pahasti kolottanut! Nyt alkaa olemaan kuukausi sokeritonta takana, joten ehkä sokeria kaipaava mielenikin alkaa pikkuhiljaa rauhoittua ja huomata, että ohhoh sitähän pystyy näköjään elämään ilmankin. Voin pitää tätä jonkinlaisena välivoittona, jeah!

Minulta kysyttiin millaisella ohjeella olen värkännyt omaa raakajäzkiäni ja lupasin postata sen tänne blogiin, joten täältä pesee:

Raakajäätelö (tästä tuli sellainen litran jäätelöpaketti melkein täyteen suklaaversiona)

Pari hyvän kokosta pakastettua banaania
~2-3dl liotettuja cashew pähkinöitä
Vaniljajauhetta
(Hunajaa)

Näistä saa jo tosi hyvän kasaan. Mulla ei edes ollut vaniljajauhetta, mut tiedän et se sopis ihan älyttömän hyvin. Toimii siis ihan ilmankin. Eli pistä alkuvalmisteluiksi banaanit pakastimeen paloiteltuina ilman kuoria ja laita pähkinät veteen lillumaan. Parin tunnin päästä pistä eka cashew pähkinät ja sen verran liotusvettä messiin tehosekottimeen, että menee blenderissä tasaiseksi massaksi ja laita jäiset banaanit sekaan. Sen jälkeen mausteet ja jos kaipaat makeutusta lisää niin hunaja varmasti toimii. Banaanit on kuitenkin jo aika makeita ja toimii ihan itestäänkin.

Mä tein sit vielä silleen, et sekotin raakasuklaata mukaan. Siihen tuli:

Raakakaakaomassaa
Kookosöljyä
Hunajaa
Hiukan hyvää suolaa
(Kanelia, kardemummaa, vaniljajauhetta)

Ensin sulata raakakaakaomassa lämpimässä vesihauteessa tai matalalla lämpötilalla kattilassa. Pistä sekaan kookosöljyä ja pehmeää hunajaa ja sekota sekasin. Viimeseks lisää suola ja mausteita jos haluat. Kaakaomassaa kannattaa laittaa suhteessa enemmän kun kookosöljyä. Kookosöljyä vois olla vaikka 1/3 osaa. Muita aineita maun mukaan ja mä valmistin jäätelöä varten varmaan jotain 100 gramman verran tai vähän alle. Sit kun kaikki aineet on hyvin sekasin niin sekota jäätelön sekaan, kun jäätelö on otettu blenderistä. Ite tykkäsin jättää sattumia sekaan ja varmasti toimii niinkin, et valmistaa suklaan erikseen valmiiksi ja palottelee sit jäätelön sekaan. Kun tää homma on valmis niin lyö koko homma pakkaseen ja anna olla siellä niin kauan kun maltat. Jäisenä super hyvää, maukasta vähän lämpimämpänäkin :)

Vähän tyhmänä ulkopuolella

Olen tuntenut itseni vähän tyhmäksi muutamana viime päivänä. Siis en nyt sillain tyhmäks, että olisin nyt jotenkin menettänyt suuren ihmisen älykkyyteni, mutta joissakin tilanteissa en ole oikein tiennyt miten käyttäytyä tai mitä sanoa. Suuren ihmisen älykkyyteni tosin otti myös kolauksen, kun pidimme meidän 7v kerholapsille avaruus kyselyhetkeä. "Kysykää mitä vain! Me selvitämme vastauksen."
Lapset kyselivät aurinkokuntamme synnystä ja Jupiterin punaisista pilkuista. Ja joku huutaa "Siis eksä muka tiiä mika se punanen pilkku on?! Sehän on se blaablaa..."
Mä en siis kyllä olis tiennyt mistään pilkuista ilman googlea, mut mun 7v kerholapsi kyllä tietää. Ja mä muka vielä opiskelin fysiikkaa ihan vähän aika sit?

Mutta missä totisesti olen itseni tyhmäksi tuntenut liittyy kysymyksiin, kuten "Hei mennäänks syömään johkin?" Tai "Me voitas kans tuoda illaks jotai naposteltavaa, mikähän olis hyvä, mitä sä nyt niinkun syöt?. Hyppään jotenkin johonkin sellaiseen varovaisuus sukkulaan ja katson yhtäkkiä muita ihmisiä maailmaa muuttavien lasien läpi. He voivat syödä mitä vain ja minä olen rajoitusteni kanssa jossakin muualla, ihan eri viivalla. Ruokakaupan tai ravintolan valikoimista iso osa on supistettu pois. Olen tavallaan jo tottunut siihen, sillä kun olin 14 päätin lopettaa punaisen lihan ja kanan syömisen ja se päätös on pitänyt tähän päivään asti. Se, etten voi aina syödä samaa kuin muut on siis ihan tuttua, mut viime aikoina on kyllä menty ihan uusille leveleille. Sokerittomuuteni lisäksi olen nimittäin nyt myös vältellyt viljoja, koska yritän taltuttaa takkuilevaa mahaani.

Ystävät tuovat meille ruisnachoja ja, koska ne ovat hyviä ystäviä niin ne ovat vielä lukeneet, että ne on sokerittomia ja mäkin voin syödä niitä. Muutun naamaltani hieman punertavaksi, kun sanon että "No itseasiassa en oo nyt syöny viljojakaan...", saan juuri mumistua lopun huuliltani, kun he jo hihkaisevat tuoneensa viinipullon! Yritän kuumeisesti kaivaa muistini syövereitä, onko viinissä sokeria!? Muistelen et kuivassa sitä ainakin on vähiten. Yritän vakuutella, et mua ei haittaa ottakaa vaan! Samaan aikaan yritän googlettaa hätäisesti vastausta. Lopulta luovutan, kun selkeää vastausta ei heti löydy. Päätän joku päivä käydä alkosta kysymässä asiaa ja jätän viinin tältä illalta juomatta.

Viikonloppuna käydään Aliisan kans temppuilemassa taitoliikuntakeskuksessa ja sen kaiken pomppimisen jälkeen hiukoo mukavasti. Päätämme suunnata askeleemme ravintolaan suorintatietä, sillä kataboliaa kokevat lihaksemme tarvitsevat nopeasti ravintoa. Mut mihin me mennään? Allu tietää kyllä hyviä paikkoja, mut mä en tiedä voinko syödä niissä mitään. Ehdotan sushia, mut onneks mun superystävä pelastaa mut ja muistuttaa, et eiks just siinä ollu sokeria? Ainiin... no ei pidä tehä samaa virhettä uudestaan. Alan jo hiukan turhautua ja ne paikat, joista tiedän saavani vaativaan ruokavaliooni sopivaa ruokaa ovat jo kiinni. Päätämme lähteä vain katselemaan ruokacorneria kampissa ja tutkimaan ruokalistoja ja lopulta löydämme paikan josta saa molemmille sopivaa ruokaa. Minä tosin tilaan salaattini ilman mitään kastikkeita ja vielä varmistan, että se olis muutenkin sokeriton. Tarjoilija katsoo mua vähän kieroon ja mä yritän pysyä vahvana, niin just kuulit oikein!

Miks sen pitää olla näin vaikeeta? Olis niin hienoa jos se sokeri olis enemmänkin poikkeus kuin sääntö, mut näin ei valitettavasti ole. Kaikki täytyy tarkistaa, sillä muuten en tajuaisi kaiken sen sokerimäärän todellisuutta. En välttämättä haluaisi erottua näin paljon joukosta valinnoillani, mutta valitettavasti paljastun väistämättä jos haluan pysyä nolla linjalla tämän suhteen. Toisaalta teen tätä vain itselleni ja olen iloinen siitä, miten  paljon saan tukea ympäriltäni tähän projektiin. Mut totta kai mäkin haluaisin pystyä liittymään siihen ruokailun sosiaaliseen aspektiin, koska nään sen myös tärkeenä. On vähän tylsää vaan ryystää vettä vieressä jos muut vetää jotain herkkuateriaa. Toisaalta omapa on valintani, mutta kiitän silti kaikkia kärsivällisiä ystäviä ympärilläni, jotka jaksavat etsiä kanssani vaihtoehtoja ja ovat jopa valmiita uhmaamaan omat sokerinsa välillä. Alkoholin kanssa ei koskaan tuntunut siltä, että jäisi jostain sivuun tai harmittanut juoda vettä muiden litkiessä vodkaa. Tää on selkeesti haastavampaa välillä. Helsinki pliis tässä pyyntö, lisää aitoja ruokaloita joissa voi kaikki herkutella! (Jotka on auki myös viikonloppu iltasin)

Puuttuuko musta palanen?

"Siis eksä syö mitään sokeria? Et ees ruoassa? Miten se on muka ees mahollista!?" joku ihmetteli päätöstäni. Nytkö sitten syön vain kuivia riisikakkuja ja näännyn nälkään? Ei, minusta ei tunnu siltä. Paljon entisestä ruokavaliostani on karsiutunut pois ja on paljon sellaista mitä en voi syödä. Vaikka välillä olen tuskaillut ja märissyt täälläkin sitä, etten saa ostaa kaupasta suklaata, kun tekee mieli, niin ei tämä oikeastaan ole kurjalta tuntunut. Kunhan vain märisen välillä ihan vain märisemisen ilosta ja, jotta saan purettua myös niitä hetkellisiä väsymyksen ja nälän multihuipentuman tunteita.

Pääosin olo on kuitenkin ollut tasainen ja tyytyväinen. Oikeastaan ensimmäisen viikon jälkeen olen kohdannut vain yhden totisen himon, josta kirjoitinkin. Muuten se on ollut enemmänkin haikailua vanhojen tottumusten perään ja uusien tapojen opettelua. Ruokavalioni on ehdottomasti muuttunut luovemmaksi ja monipuolisemmaksi sokerin jättämisen myötä. Vaikka olen vasta alussa niin olen kuitenkin sen verran herkkusuu, että olen ehtinyt keksimään jo joitakin korvaavia herkkuja. Kaivoin muistini syövereistä raakajäätelöreseptin ja pyöräytin sellaisen herkuksi yksi ilta. Raakasuklaalla höystettynä se maistui taivaallisen hyvältä ja onneksi tein ison satsin illalla, koska mikäs sen hauskempaa kuin herkutella aamupalallakin jäätelöllä. Raakasuklaan puuhailusta on tullut lähes jo harrastuksenomainen tapa ja olen kehittänyt ihmeellisen himon oliiveihin. Sellaiset isot maustetut vihreät oliivit on nykyään peruskamaa jääkaapissa, mikä on sinänsä outoa, että ennen tätä projektia en juuri koskaan syönyt oliiveja. Luomulaatuiset kuivatut aprikoosit ovat toimineet mahtavasti välipalana ja herkkuna. Tuo ruskeä pieni mötkäle tuntuu suussa sulavan herkulliselta ja mikä parasta, niitä voi syödä joka päivä! (Jos rahat riittää)

Sanoin miehelle varmaan viikko sitten, että olo on hassu: tuntuu kuin minusta puuttuisi jotain. Joku pala on kadoksissa ja en tiedä miten siihen pitäisi suhtautua. Tuo tunne on edelleen läsnä, mutta se alkaa selkeästi siirtymään taka-alalle. Fiilis tuntuu vain parantuvan sokerittomien päivien myötä. Korvaan entisiä tapojani koko ajan uusilla ja pikkuhiljaa alkaa tuntua, että herkuttelen melkein enemmän kuin aikaisemmin! Ei pelkästään edellä mainitsemillani herkunkorvikkeilla, mutta tavallinen ruokakin maistuu jotenkin paremmin. Yks päivä olin ikionnelinen kotiin tullessani jumppaa vetämästä, kun mies oli tehnyt linssipataa ja riisiä. Entinen Siiri olis saattanut maistaa vähän ja kiittää kohteliaasti pienestä annoksesta. Nyt kuitenkin lappasin kupin kukkuroilleen ja mietin vielä kupillisen tyhjentämisen jälkeen, että pitäiskö ottaa lisää. Makuaistini on ilmeisesti tekemässä siis jonkinlaista täyskäännöstä, jonka otan mielihyvin vastaan.

Ajatukset juoksevat sokerin perässä

Huomaan miettiväni usein, että mitä sitten kun tämä projekti loppuu? Alkuinnostus alkaa pikkuhiljaa tasoittua ja arki rullaa tavalliseen tapaan tällä kertaa vain ilman sokeria. Näin yks päivä roskiksessa suklaakarkin papereita ja mietin heti, että toivottavasti mies ei ehdi syödä niitä kaikkia ennen kuin mun 100 päivää on ohi! Hätääntyneena kysyin siltä, että söikö se ne kaikki jo. Mies vastas, et meillä on vielä joulusta niitä toinenkin 300g paketti - toinen on vielä puolillaan. Huh! Ehdin jo nähdä kauhuskenaarion, että se ryöväis ne kaikki omaan napaansa. Meillä on kesäks hurjat seikkailusuunnitelmat ja oon jo kaavaillu miten otan ne suklaat sinne mukaan.

Kolmas viikko siis menossa ja ainakaan vielä mun ajatusmaailma ei ole tainnut muuttua ihan kauheesti. Herään karkinhuuruisiin ajatuksiini ja olen myös alkanut uneksimaan herkkujen syömisestä. Herään aina paniikkiin, että meninkö oikeesti retkahtamaan huomatakseni, että se olikin vaan unta. Minulla ei kuitenkaan ole mitään ongelmaa vielä olla syömättä herkkuja. Sunnuntain brunssillakin, jonka yksi työpaikoistani tarjosi, jätin hyvillä mielin ottamatta sokerisia asioita ja katselin vain, kun työkaverit lastasivat lautasilleen erivärisiä panttereita ja keksejä. Saatoin vähän kuolata perään, kun katselin muiden tekevän taikinasta tuoreita vohveleita, mutta onneksi salaattitarjonta brunssilla oli hyvä. Miehen valitellessa tukalaa oloa brunssin jälkeen ja sokerinhimoa illalla itselläni oli taas tasaisen hyvä olo ja mieleni teki perus hedelmiä ja ruokaa illallakin. Siitä huolimatta ajatukseni tuntuvat juoksevan edelleen sokerin perässä.

Siis siitä huolimatta, että tiedän oloni olevan hyvä ilman sokeria ja jopa parempi, niin silti ajattelen karkin syöntiä jatkuvasti. Jos se ei koko ajan ole mielen päällä niin ainakin alitajunnassa unissani. Jos oikein pinnistelen muistiani ja mietin viime vuoden sadan päivän tipatonta niin tunnen ajatusten olevan melko samanlaisia kuin sen alussa. Nyt vain moninkertaisemmin ja voimakkaampina, mistä voi päätellä, että suhteeni sokeriin on ollut aina syvempi kuin olen osannut aavistaakaan. Punnitsen mielessäni hyötyjä ja haittoja ja vaikka pystyn järkeilemään, että tämä päätös on ollut hyvä, niin silti mietin voisinko jotenkin kiertää sitä tai vaikka vain vähän huijata. Onneksi olen kuitenkin tehnyt säännöt itselleni hyvin selkeiksi ja porsaanreikiä ei niistä löydy. Juttelimme brunssipöydässä sokerittomuudestani ja sanoin, että kuukausi olisi minulle aivan liian lyhyt aika ja uskon sen olevan aivan totta. Tarvitsen pidemmän aikaa varsinkin tälle psyykkiselle prosessille ja kaiken järjestämiselle. Toisaalta nyt ajatukseni käyvät niin vilkkaasti sotaa keskenään, että alan jo epäilemään riittääköhän kohta satakaan päivää.

Lyhyt sokerihistoriani osa 3/3

Täältä löytyy osa 1 ja täältä osa 2

Tää kuva on vielä ajalta, kun vaan haaveilin pääsystä liikuntaa opiskelemaan

Muutin siis Vierumäelle, aloitin opiskelun ja tutustuin kokonaan uuteen maailmaan. Kaikkialla oli kyse liikunnasta ja kaikki ympärillä olevat ihmiset olivat liikunnallisia ja tiesivät terveellisistä elämäntavoista jotain. Tämä ei kuitenkaan estänyt meitä juhlimasta joka viikko ja ensimmäinen vuosi vierähti ohi aika kosteissa merkeissä. Keväällä tapasin myös tulevan elämäni rakkauden ja aloin viettämään enemmän aikaa hänen luonaan. Yleensä viinipullo rentoutti tunnelmaa mukavasti. Ja minun tapauksessani suklaapatukka. Mies oli outo, sen ei välillä tehnyt edes mieli makeaa ja se teki isoja aterioita itselleen joka päivä! Välillä maistelin noista aterioista vähän epäillen pienen nokareen ja totesin, että ei perkele, sehän osaa tehdä ruokaa! Mun bravuureita oli lähinnä leivät mihin sivalsin juustoa päälle, vaikka olinkin kiinnostunut raakaruokailusta, paleosta ja kaikenlaisista trendiruokavalioista mitä tuohon aikaan nyt liikkui. Onneksi Vierumäellä opiskelijoita ruokitaan hyvin niin sain varmaan edes jotain vitamiineja niistä salaattipöydistä.

Ensimmäinen viikko vietettiin metsässä tutustumassa toisiimme. 

Aika meni nopeasti eteenpäin ja yhtäkkiä olikin jo toinen vuosi ja olin tapani mukaan keräämässä itselleni aivan liikaa hommaa. Elämästäni tuntui puuttuvan jotain, koska olin lopettanut cheerleadingin päästessäni Vierumäelle. Kävin kokeilemassa lähimmän isomman kaupungin seuraa, johon minut rekrytoitiin valmentajaksi. Samaan aikaan opiskelin edelleen täysipäiväisesti ja tein tuntitöitä useaan eri paikkaan saadakseni kokemusta alalta ja rahaa lompakkooni. Osallistuin koulussa valinnaiselle outdoor kurssille ja kolmannen vuoden valintani oli sinetöity luonto- ja liikuntamatkailuun. Palaset loksahtivat metsässä kohdalleen, minä kertakaikkiaan rakastin luonnossa nukkumista ja liikkumista! Ukkosen jyrinän kuuntelua teltassa, multakuoppaan kakkaamista ja trangialla ruuan laittamista. Melomista koskessa ja merellä, kiipeilyä kallioilla ja samoilemista metsän siimeksessä. Sitä paitsi suklaakin maistuu paremmalta metsässä ja karkit ja sokerihuurretut hedelmät ja...

Viikon merimelonta reissulta

Yhdeltä monista mun ja miehen retkistä ♡

Hiihtovaellettiin Tuntsassa viikko ja sen jälkeen jatkettiin suoraan parin yön pallas retkelle. Enpä olis ikinä uskonu nauttivani niin paljon lumikuopassa nukkumisesta!

Kolmas vuosi oli rankka, mutta monelta osin myös yksi antoisimmista. Onneksi säännölliset vaellukset metsään katkaisivat arkea aina aika-ajoin. Muutin Lahteen, koska se helpotti työskentelyäni valtavasti. Olin taas aamusta iltaan menossa ja jouduin uudessa seurassa kohtaamaan ja ratkaisemaan paljon ongelmia. Lisäksi yritin tehdä palkallisia töitä sen verran, että pystyin elämään ja pysyä opinnoissa kärryillä. Stressitasojen noustessa korkeaksi menetän helposti ruokahaluani, mutta en sokerinhimoani. Minulla oli lähes aina irtokarkkisäkki huoneessani, josta napsin pitkin viikkoa namuja helpottamaan oloani. Aloitin lisäksi harrastamaan kiipeilyä pienessä boulderpaikassa Lahessa, josta tuli minulle henkireikä, kun kaikki muu tuntui kaatuvan niskaan.

Koulussa

Päästiin kevääseen jolloin aloin tekemään myös opinnäytetyötäni ja lopetin valmentamisen, sillä se vei nyt lähes kaiken vapaa-aikani, jota en viettänyt kiipeilyhallilla. Elämä rauhoittui vähän ja syksyllä pääsin kokeilemaan taitojani lukion poikien liikunnanopettajan sijaisena Helsingissä kolmena kuukautena. Sen jälkeen aloitin työharjoitteluni Outward Bound Finlandilla ja kirjoitin opinnäytetyötäni raivokkaasti. Muutin takaisin Helsinkiin ja tein koulun loppuun täältä käsin. Uusi kiipeilyharrastukseni sai minut miettimään ravitsemustani. Voisinko parantaa suorituskykyäni syömällä paremmin? Otin haasteeksi opetella syömään kunnollisia aterioita päivän mittaan ja vuoden alusta aloitin myös 100 päivän tipattoman, sillä tuntui, että viimeaikoina alkoholin nauttimisen jälkeen oli suurimmissa osissa vain kaduttanut ja harmittanut seuraavana päivänä. Kaukosuhde elämäni rakkauteen aiheutti välillä ahdistusta ja tähän ahdistukseen sain syödä metrilakua tai suklaata tai ainakin olin ansainnut suklaakahvin jos teki mieli!

Valmistuneet liikunnanohjaajat ♡

♡ mies valmistu pari vuotta mua aikasemmin ja mä tulin sit perästä

Neljän vuoden opiskelun jälkeen valmistuin keväällä ja aloitin työnhaun. Sain hommia ekaluokkalaisten iltapäiväkerhonohjaajana elokuusta lähtien ja olin todella iloinen. Sen lisäksi aloitin opiskelemaan fysiikkaa ja matematiikkaa iltalukiossa ja kiipesin edelleen. Olin taas aamusta iltaan menossa ja olin jo oppinut syömään vähän paremmin, mutta petrattavaa oli edelleen. Olin jatkuvasti kipeänä ja nappasin jokaisen flunssan syksyn aikana, mitä koululla liikkui. Tajusin rauhoittaa meininkiä ja jätin iltalukion pois, jotta pystyisin harrastamaan itselle tärkeäksi muodostunutta harrastusta edelleen ja rentoutumaan myös jotenkin muuten vapaa-ajalla. Vapaa-aika, jolloin ei tarvitsisi tehdä mitään tuntui pelottavalta ajatukselta, sillä olin oppinut vain juoksemaan paikasta toiseen - en pysähtymään.

Rakkauteni muutti Helsinkiin meidän ensimmäiseen yhteiseen asuntoon ja vapaa-aikakin tuntui paljon järkevämmältä hänen kanssaan. Olen koko vuoden keskittynyt syömään paremmin ja enemmän kunnon ruokaa ja sokerin syönti on vähentynyt. Karkinsyöntini vaihtui pienempiin herkkuihin lähes jokapäivä ja vähän isompiin herkkuihin silloin, kun olin ansainnut ne. Näitä syitä saattoivat olla muun muassa hyvin menneet treenit, vähän raskas työpäivä, hyvin mennyt mukava työpäivä, hyvä leffa, menkat, juhlat, flunssa, väsymys ja lukuisia muita. Joulun olimme Vierumäellä, sillä kävimme miehen kanssa vetämässä opistolla Joulun perheleirin, kun kerhossa alkoi loma. Jouluna söin vielä niin paljon konvehteja, joita olin saanut lahjaksi kerholapsiltani, että ajatus 100 päivästä ilman sokeria tuntui mahdottomalta. Idea oli kehkeytynyt päässäni jo pitemmän aikaa, mutta vahva siteeni siihen sai sen tuntumaan kuin pitäisi luopua vanhasta ystävästä. Päätin joulun jälkeen pitää smoothie ja mehu paaston, jonka aloitin 27 pvä. Olin muutenkin jo lisännyt parina aikaisempana kuukautena ruokavaliooni hurjasti lisää hedelmiä ja vihanneksia ja kerran aikaisemmin paastonnut pelkillä mehuilla, että paastoaminen ei tuntunut ihan kauhealta ajatukselta. Se alkoi sujua ja oloni parani, sekä sokerinhimoni laantui sen verran, että sain rohkeuteni kerättyä päätökseen, jonka tein 1.1.2016: 100 päivää ilman valkoista sokeria.

Tässä on siis sokerinhuuruinen historiani lyhykäisyydessään. Voin siis myöntää olleeni aikamoinen ahmatti, mitä herkkuihin tulee. Pienet muutokset ovat auttaneet eteenpäin ja tehneet oloa jo paljon paremmaksi. Nyt koen kuitenkin olevani valmis ja tarvitsevani tämän haasteen, joten bring it on!
Olen valmis.

Mageroyan kierrolta maailman yhdessä kauneimmista paikoista Manner-Euroopan pohjoisimmalta hiekkarannalta 30km päivämelonnan jälkeen

Sokeriviidakko

Minun täytyy tunnustaa jotakin. Olen tehnyt tätä jo jonkin aikaa ja miehenkin olen saanut maaniteltua mukaan. Pidin tekosyynä koko syksyn jatkunutta sairasteluani, mutta tämä on jatkunut vaikka olenkin tällä hetkellä terve. Olen saanut osakseni silmien pyörittelyä ja epäuskoisia tuhahduksia, kun olen kertonut tästä ystävilleni, joten jännitän tätä nyt aika tavalla. Olen nimittäin alkanut katsomaan uudestaan vanhoja survivor tuotantokausia miehen kanssa! Juurikin sitä samaa jenkkisarjaa, joka alkoi 2000 luvun alussa ja jatkuu edelleen. Huh siinä se nyt tuli, ei salailua enää. Tulin kaapista ulos ja olen ylpeä siitä. Haters gonna hate!

Syy siihen miksi minun täytyi paljastaa tämä asia on, että olen viimeaikoina pystynyt samaistumaan survivor tyyppien selviytymiseen milloin missäkin sademetsässä. Poikkeuksena tietysti, että Suomessa on pakkasta ja sataa lunta, mutta tunnen silti eläväni viidakossa. Sokeriviidakossa nimittäin. Sokeria tuntuu olevan niin monessa paikassa, että aina kun poistun kaupan heviosastolta sen muihin osiin tunnen jännityksen hiipivän selkäpiitäni pitkin ja pienen adrenaliinin nousun vartalossani. Varsinkin jos mieleni tekee jotakin hieman erikoisempaa, jonka ainesosaluetteloa en ole aikaisemmin lukenut.

Perusostokset teen helposti, mutta aina välillä haluan herkutella jollakin hiukan erikoisemmalla ruoka-aineella. Kuljen varovasti hyllyjen välejä ja katselen kirjavia pakkauksia karsien saman tien pois varmat tapaukset. Karkkihyllyn yritän yleensä kiertää kaukaa, ettei tulis niin paha mieli ja jos joudun sen läpi kävelemään, teen sen niin nopeasti kuin pystyn melkein silmät kiinni. Survivoreitakin välillä saatetaan houkutella isoilla chocolate chip kekseillä tai värikkäillä karamelleilla kesken jonkun kovan psyykettä vaativan haasteen. Jos selviytyjä lankeaa hän saa syödä herkkuja, mutta menettää mahdollisuuden koskemattomuuteen ja voi pudota pois pelistä valintansa takia.

Välillä selviytyjillä on jokin ryhmähaaste, josta voi voittaa jonkin ihanan aterian koko ryhmälle ja tämä tuottaa yleensä raikuvat aplodit osallistujien kesken. Raukat elävät suurinpiirtein kupillisella riisiä useimmat päivät, joten haasteissa voi nähdä, miten ruoka kiiluu heidän silmissään. Itsehän nyt en ole osallisena missään ihan näin radikaalissa pelissä, mutta luulen fiilikseni olevan aika lähellä sitä, kun joukkue voittaa haasteen löytäessäni ruokakaupasta jonkin herkkupalan ilman sokeria. Perjantaina kiipeilytreenien jälkeen hypin riemusta, kun viininlehtikääryleet osoittautuivat sokerittomiksi ja projektin alussa olin enemmän kuin onnellinen siitä, että felix oli päättänyt tehdä täysin sokerittoman tomaattiketsupin! Lisäksi lauantaina löysimme kaupasta sokerittomia vegaanileikkeleitä ja kartanon perunalastuja, joilla herkuttelimme miehen kanssa illalla leffaa katsoessamme. Wipii!!

Voin siis edelleen välillä pistää oikein ranttaliksi viikonloppuna ja ostaa sipsejä vaikka suurin osa valikoimasta onkin pois suljettu. Pussiin oli myös laitettu kaupanpäällisiksi dippijauhepussi, joka kuitenkin jäi miehen syötäväksi sokeripitoisuutensa vuoksi. Tein sitten omani ihan käsin maustamalla ja onneksi siitäkin tuli herkullista, että sain possuilla projektistani huolimatta. Huomasin nimittäin pian leffan katsomisen aloittamisen jälkeen raapivani tyhjää pussin pohjaa vielä yhden rapean lastun löytämiseksi. Pussi oli kuitenkin tyhjentynyt ennen kuin leffa ehti edes kunnolla alkaa. Noh, kerrankos sitä.

Nälän näivettämät aivot

Kerhossa ollaan nyt ulkoiltu joka päivä vaikka pakkaslukemat ovatkin olleet melko korkeita. Lapset rakastavat lumessa touhuamista ja koulun piha näyttää elävältä, kun koko meidän iso ryhmä peuhaa kuka missäkin. Aikuisten varpaat voi palella, mutta lapset ei tunnu palelevan yhtään. Niillä on varmaan jotain supervoimia? Toisaalta itsekin pysyy lämpinä, kun aina välillä ottaa kunnon spurttijuoksun tai hyppii vähän ympäri pihaa. Ulkona on ollut kiva olla vaikka vanhemmat lapsia hakiessaan huomauttaakin, että "Onpa sulla punanen nenä!!". Mitä siihen pitäis vastata? "Joo tiiän, oon toiselta ammatiltani petteri punakuono".

Istun taas jälleen kerran työpäivän jälkeen bussiin ja välittömästi lämpö alkaa vaikuttamaan tajuntaani. Sormia ja varpaita vähän kihelmöi ja nyt olen aivan varma, että olen punaisempi kuin yksikään kanssamatkustajistani. Lämpö alkaa leviämään kasvoihini ja muualle vartaloon ja yhtäkkiä silmäluomet alkavat painaa enemmän kuin tiiliskivet. Työkaverini tuli samalla bussilla vähän matkaa ja yritän vielä muodostaa järkeviä lauseita suustani. Kun hän jää, vajoan syvemmälle penkkiini ja tuijotan tyhjästi ikkunasta ulos.

Yhtäkkiä muistan, että piti käydä kaupassa vielä. Argh, pakko kai se on sinne vielä raahautua, kun huomenna on vielä iltatöitä ja sit en ainakaan jaksa. Painan vastahakoisesti nappia jäädäkseni aikaisemmalla pysäkillä, jotta voin tehdä ostokseni. Manaan jo valmiiksi kävelymatkaa kotiin, milloinkohan teleportti keksitään? Oon myös unelmoinu jo aika pitkään siitä et Hagrid ilmestyy mun ovelle ja kertoo, että olen velho. Sit voisin ilmiintyä joka paikkaan, kuin siistiä se olis!?

Olen siis väsynyt ja nälissäni eli ihanne tilanne käydä tekemässä ruokaostokset. Lappaan hevi osastolta koriini tomaatteja, appelsiineja ja mandariineja. Yritän löytää isoa pinaattipussia ja ärsyynnyn kun niitä ei olekaan kaupassa tänään, kuka oikeasti tekee yhtään mitään 70g pinaattipussilla? Otan kananmunat viereiseltä hyllyltä ja koitan miettiä nälän näivettämillä aivoillani mitä kotoa puuttui, miksi tulin tänne kauppaan? Ainiin hunaja ja riisikakut, perusmeiningit. Koska olen urhoollisesti roudannut itseni kauppaan olen ansainnut jotakin hyvää ja kävelen automaattisesti siihen pahamaineiseen sokerivälikköön, joka on parhaimmalla paikalla kassojen edessä. Katselen kaihoisasti suklaalevyjä ja koitan löytää sieltä välistä jotakin sokeritonta. Tilanne näyttää toivottomalta ja löydän ainoastaan 2 sokeritonta suklaata, jotka molemmat on makeutettu maltitolilla. Koska en tiedä mitä maltitoli on ja en halua syödä mitään sellaista mistä en tiedä niin laitan ne lyötynä takaisin hyllyyn ja kävelen harmistuneena kassalle.

Pääsin vihdoin kotiin koettelemuksistani ja lämmitin ison lautasellisen eilistä ruokaa itselleni. Maistuu ihanalta ja ruoka lämmittää ja lepyttää välittömästi herkkuja himoavan pääni. Mitäköhän oikeasti kuvittelin löytäväni karkkihyllyltä? Ajattelinko muka nappaavani sieltä mukaan kaikista parhaat sokerittomat herkut? Ja sitten vielä ihan oikeasti harmittelen sitä ettei löytynyt? Välillä sitä ei vaan voi ymmärtää omaa toimintaansa.

Läheltä piti 2

En ole joutunut vielä pahoihin tilanteisiin, joissa joutuisin kieltäytymään jostakin tarjotusta ja selittelemään sokerittomuuttani. Toisaalta en myöskään ole ollut tämän projektin suhteen mitenkään hiljainenkaan, joten ystävät ainakin ovat tainneet säästellä mua ja olla edes tarjoomatta. En syö kauheesti ulkona tai osta valmisruokia, joten niiltäkin ahistuksilta on säästytty. Paitsi sen yhden kohtalokkaan sushikerran jälkeen vähän harmitti, mistä jo aikaisemmin kirjoitinkin.

Tulin tässä kuitenkin yks ilta kotiin nälkäsenä, kun olin ollut aika pitkään iltaan töissä. Hamusin kaapeista jotakin syötävää ja jotenkin en nyt ollut niin kiinnostunut hedelmistä ja riisikakuista, kun oon niitä muutenkin syönyt eväänä aika paljon. Mulla on kanssa aika usein illalla jos tuun myöhään kotiin ruuan kans sellanen mentaliteetti, et heti mulle kaikki nyt! En siis todellakaan jaksanut alkaa enää vääntämään mitään.

Nurisin siinä sitten hetken, kun ei meiltä oikeen löydy mitään valmista ja helppoa muuten kuin hedelmiä, pähkinöitä ja vihanneksia, sekä niitä riisikakkuja. Olen nimittäin jättänyt vuoden alusta pois myös viljan ja maitotuotteitakin aika rankalla kädellä johtuen ainaisista vatsavaivoistani. Mut jotenki nyt teki mieli jotakin ruokasampaa nopeempaa, joten heitin sitten parit kananmunat kattilaan ja huomasin siinä sivussa miehen tekemän papuriisiruoan! Mielessäni huusin JES ja mahani mourusi ihan selkeästi huutaen: "Pistä se tänne!". Olin jo työntämässä lusikkaa ruokaan, kun mies kaivoi kidneypapupurkin jäänteet roskiksesta ja huusi odota! Näin, että se alkoi lukemaan ainesosaluetteloa ja rukoilin mielessäni et ei taas. Mut kyllä taas, sieltähän se löyty. Mies yritti vähän mua maanitella, et eihän nyt pari grammaa haittaa, mut kun mä oon täs lupaukseni nyt tehnyt niin kyllä mä nyt kuitenkin haluan loppuun asti mennä mahdollisimman puhtaasti. Keräsin sit ateriani muista asioista ja loppujen lopuksi olin ihan tyytyväinen, kun olin saanut vatsani täyteen.

Hämmennyin kuitenkin siitä, miten nopeasti mies ryntäsi minut pelastamaan uudelta vahingolta. Voin siis ainakin sanoa, että kotona minulla on hyvät tukijoukot, mistä olen tosi kiitollinen. Yks läheltä piti tilanne tilastoihin lisää. Papupurkissakin?!? Siis pavut suolaliemessä. En oikeesti oo aikasemmin ollut yhtään niin tietonen näistä asioista, kun oon luullu, joten vielä riittää paljon opeteltavaa.

Kolmastoista päivä

Istun bussissa menossa kohti kotia työpäivän jälkeen. Mietin kuluneita päiviäni ja omaa fiilistä tästä koko arkeen paluu hässäkästä. Lomani oli todella onnistunut, sillä töihin palatessani en a. Muistanut mikä viikonpäivä on kyseessä ja b. Muistanut työsähköpostin salasanaa. Aivoni eivät myöskään suostuneet toimimaan, kun olisi pitänyt käyttää kopiokonetta ja vaikka minun lapset alkaa jo tässä vaiheessa olemaan tosi rakkaita ja tuttuja, olen joutunut useampaan otteeseen käyttämään yli 5 sekuntia siihen, että saan nimen päähäni.

Työrintamalla on muutenkin tapahtunut yhtäkkiä paljon muutoksia, joista kaikista pitäisi olla perillä. Heräsin taas tähän arkitodellisuuteen ja tuntuu, että on aika paljon näitä juttuja. Aloitin nykyisen työni vasta elokuussa, joten yllättäviä tilanteita sattuu vielä aika paljon. Toisaalta lasten kanssa ollessa yllätyksiä voi tulla ihan milloin vain ihan mistä asiasta vain muutenkin. Eilisen päivän draama oli muun muassa, kun yhdeltä lapselta oli hävinnyt repusta roikkunut valo. Siis sellainen valo, jonka joulupukki oli tuonut. Tämä aiheutti aika paljon surua, sillä mistään ei voi enää saada korvaavaa, kun valo oli nähkääs tehty pukinpajassa. Aamupäivä menikin sitten tytön lohduttamiseen ja rahoitteluun.

Nenäni vuotaa vieläkin sen flunssan jäljiltä johon sairastuin pari päivää ennen töihin paluuta, joten nenäliinayhtiöt jatkavat voittokulkuaan. Siitä huolimatta minulla on rauhallinen olo. Mielenkiintoista. Yleensä olen nimittäin hyvä stressaamaan erilaisista asioista ja tämä voisi hyvin olla sellainen hetki, jolloin Siiri 2015 olisi vetänyt jo ainakin yhdet itkupotkuraivarit yksin kotona. Mutta nyt ei oikeastaan tee edes mieli draamailla. Taidan olla siirtynyt johonkin ylempään oikeiden aikuisten maailmaan, jossa pystyn pitämään hermoni kurissa ja hallitsemaan tunteeni. Tai ainakin minusta on kiva ajatella niin. Voisiko namuilla herkuttelu vaikuttaa myös mielialoihini? Tai sitten tämä johtuu siitä, että kesä on joka päivä lähempänä. En voi varmaan tehdä vielä päätelmiä sokerin vaikutuksesta, sillä tämä yhden ihmisen ihmiskokeeni on kestänyt vasta kolmetoista päivää. Toisaalta yleinen fiilis tällä hetkellä on tosi hyvä ja olen iloinen siitä, miten mainiosti projektini tällä hetkellä etenee! Kohta on jo kaks viikkoa täynnä, mikä on ihan varmasti mun pisin aika ilman sokeria IKINÄ!

Himo

Teksteistäni saattaa jo huomata, että en lähtenyt tähän projektiin pohjalta en mä ennenkään syönyt paljon sokeria vaan enemmänkin päinvastoin. Perusasiat ovat jo aika pitkään olleet kunnossa, mutta olen toivottoman itsekuriton yleensä jos tarjolla on jotain sokerisia herkkuja. Viikonloppuun on ehdottomasti kuulunut jotain hyvää, sillä pitäähän nyt jotenkin rentoutua. Varsinkin viime vuoden sadan päivän tipattoman aikana koin, että kun en edes juo niin saanhan nyt syödä karkkeja. Ja täytyy kyllä myöntää, että olen niistä kaikista karkeista nauttinut kovasti. Viime vuoden projektina oli myös opetellä syömään enemmän ja paremmin kunnon ruokaa, eikä varsinkaan korvata ruokaa herkuilla. Onnistuin tässä vaihtelevalla menestyksellä ja karkkien syöminen vähentyi hieman.

Viime viikonloppuna minuun iski ihan älytön metrilakuhimo. Siis ei mikään sellainen vähän tekis mieli himo vaan ihan oikea iso kaipaus metrilakuja kohtaan. Tiedättehän sen, kun jokainen ajatus tuntuu lipuvan metrilakuihin ja on varma, että juuri sillä hetkellä ne voisivat jollain tavalla tuoda valaistuksen elämääsi. Metrilakut voisivat pelastaa elämäsi kaikelta kurjuudelta ja muutenkin tehdä sinusta ihmisenä vahvemman. Minusta kerta kaikkiaan tuntui, että metrilakuja on saatava. Pakko.

Noniin, ensimmäinen kohtaaminen himojeni kanssa. Olen sellainenkin himoitsija, että kun tällä kertaa kyseessä oli metrilaku, ostaisin sen ja huomenna voisin laittaa edelliseen kappaleeseen ihan minkä vaan toisen herkun, mikä nyt mieleen sattuisi juolahtamaan. Nyt kuitenkin tiesin, että tällä kertaa en vain saa sortua himoni kanssa vaan oli kestettävä. Ärsytti vähän ja taisin tiuskaista miehellekin.

- Ärsyttää kun en saa metrilakua!!! Ihan tyhmä projekti.. Siis mä en todellakaan jaksa jos tää on joka päivä tällasta.
- Mm niin..

Mies vaan mumisee vieressä. Siis ei se nyt yhtään tajuu kuin mun tekee mieli lakuja.

Purin kuitenkin hammasta, avauduin vielä parille kaverille asiasta ja menin nukkumaan ilman yhtäkään metrilakua. Seuraavana päivänä koko himo oli kuitenkin kadoksissa ja tuntui ihan oudolta, että olin halunnut jotain niin kovasti. Vanhat toimintamallini viikonlopun herkkujen suhteen ovat vain tainneet juurtua niin syvälle, että alan käyttäytymään yhtä hyvin kuin pikkulapset, jotka eivät saa kaupasta haluamaansa lelua. Tiedän, että sokeri aiheuttaa riippuvuutta ja tuollainen sortuminen voisi helposti viedä tuohon himojen kierteeseen -ainakin minun kohdallani. Tämä oli oikeastaan ensimmäinen kunnon himoni projektin aloittamisen jälkeen ja ehkä sen voi yhdistää loman loppumiseen, arkeen palaamiseen ja ensimmäiseen viikonloppuun. Suurimmat sokerinkulutukseni liittyvät varmasti erilaisiin tilanteisiin, joissa koen sitä ansaitsevani. Voin siis arvella, että tämä ei tule olemaan myöskään viimeinen himo tämän sadan päivän aikana. Milloinkohan niistä himoista pääsee kokonaan eroon?

Lyhyt sokerihistoriani osa 2/3

Tästä pääset lukemaan osan 1

Ala-asteen lopulla näin bring it on -anna palaa elokuvan ja harrastukseni vaihtui salamannopeasti kilpacheerleadingiin. Ihailin cheerleadereiden kykyä saada ihmiset lentämään. Vaikka olin harrastanut jo lähes kuusi vuotta jalkapalloa, olin kankea ja akrobatiaa tehdessä tunsin itseni varsinaisen kömpelöksi pyörähtäessäni kuperkeikankin kyljelleen. Teini Siiri oli epävarma ja eksyksissä ja aloitin ensimmäisen herkkulakkoni, sekä säännölliset juoksulenkkini, joista opin nauttimaan. Tuomitsin kovaan ääneen muiden karkit, tottakai, koska himoitsin niitä ja ärsytti, kun kaveri söi vieressä. Tai tuomitsin siihen asti kunnes herkkulakkoni loppui, jonka jälkeen vaadin päästä osingoille. Paino tippui normaalilukemiin ja syöksyin suoraa päätä karkkikauppaan jokaisten cheerharkkojen jälkeen.

Valmennusparini ja ihana cheerystäväni

Sokeri tuntui antavan energiaa enemmän kuin tavallinen kunnon ruoka. Korvasin mielelläni aterian irtokarkeilla enkä sen enempää miettinyt sen vaikutuksia mihinkään. Liikuin niin paljon ja olin kasvuiässä, että sain syödä "mitä vain". Ylä-asteesta lukioon päiväni koostui helposti siitä, että juoksin aamu kahdeksasta ilta yhteentoista koulussa ja kaikissa harrastuksissani. Ensin kouluun sieltä suoraan vetämään kerhoa, josta suoraan valmentamaan, jonka jälkeen vielä omiin treeneihin. Välipalaksi sopi mainiosti pari fazerin marjapiirakkaa, suklaapatukka ja roiskeläppä. Välillä haluttiin olla kavereiden kanssa terveellisiä ja ostettiin raejuustoa ja tonnikalaa. Olin väsynyt ja nukahdin poikkeuksetta busseihin ja koulun pulpettiin. Aamulla heräsin 5 minuuttia ennen lähtöä ja poljin suoraan sängystä kouluun. Tykkäsin kaikesta mitä tein ja kotona tehtiin selväksi, että on oma valintani juosta paikasta toiseen. Taaksepäin katsoessa en ihmettele yhtään, että jäin tällaiseksi tapiksi joka olen (pyöristettynä ylöspäin 160cm).

Nämä kaikki kuvat ovat mistäs muualtakaan kuin parhaimpien teinivuosien tyyssijasta irc-galleriasta.

Puolmaratonille lähdössä

Lukion lopulla aloitin kuitenkin uudestaan herkkulakon, sillä aloin huomioimaan itsekin suurta sokerin kulutustani. Kiinnostuin ravitsemuksesta ja syvennyin muutenkin lukemaan kaikki terveysuutiset ja -lehdet, jotka sain käsiini. Kirjoitin terveystiedosta E:n oikeastaan lähestulkoon lukematta kurssikirjoja. Herkkulakkoni rakoili kuitenkin usein. Rakastin sokerisia herkkuja ja kaikenvärisiä irtokarkkeja. Keräsin pinkillä kauhalla paperiseen pussiin suklaakonvehteja, happamia renkaita ja salmiakkikalloja. Muutin 17 vuotiaana lukion viimeisellä ensimmäiseen yksiööni ja aloitin valmistautumisen kevään pääsykokeita varten. Tämä tietysti oikeutti minut syömään suklaata, sekä juomaan moccachinoa ja chocochinoa lukemisen ja harjoittelun ohessa, eihän sitä nyt muuten jaksa! Tavoitteena oli päästä opiskelemaan liikuntaa. Vierumäelle tai Jyväskylään. Akateemiset lahjani eivät vieneet minua pitkälle, mutta ohjauskokemukseni, innokkuuteni ja liikunnallinen taustani avasivat ovet Vierumäelle ammattikorkeaan. Wau! Musta tulee korkeestikoulutettu! Sen kunniaksi juotiin kaverin kanssa viinipullo ja avatiin karkkipussi samalla, kun heitettiin mun sänky ikkunasta ulos. Welcome new life, here I come!

Banaanien salaliitto

Olen tykästynyt erilaisten smoothieiden tekoon viime aikoina. Saatan laittaa smoothieseen päivästä riippuen paljon erilaisia asioita, kuten mandariineja, pinaattia, lehtikaalia, inkivääriä, kanelia, viinirypäleitä, porkkanaa ja jos olen oikein villillä tuulella niin saatanpa suikauttaa passionhedelmääkin sekaan. Erityisen kivaa on nyt ollut tehdä smoothiepohja cashew- tai mantelimaitoon, jonka nopeasti hurautan blenderissäni. Yksi päivä tässä tein taas smoothietani ja aloin paloittelemaan banaania sekaan niin kuin minulla usein on tapana. Minulla on pakkomielle siihen, että banaanista on aina saatava yksi pieni pala suuhun siinä sitä sekoittimeen paloitellessa, sillä ruuanlaitto vaatii energiaa.  Pidän banaaneista paljon, mutta tämä pala oli ihan ylitse muiden!

Se suli suuhun kuin paraskin fazerin makeinen. Makunystyröitäni hiveli täydellinen makujen sinfonia ja palanen oli niin makeaa, että minun oli katsottava kahteen kertaan, että kyseessä todella oli tavallinen banaani. Palan nielaistuani katsoin epäilevästi banaaniläjää pöydällämme, mutta ne näyttivät yhtä viattomilta kuin ennenkin. Ehdin jo pohtia banaanien salaliittoa muuttua makeammiksi vietelläkseen ihmiskunnan, mutta sitten piti lähteä liikkeelle ja smoothie saada valmiiksi, joten päätin jättää asian siihen ja jatkaa tutkimuksia myöhemmin.

Tästä alkoi kuitenkin tulla jatkuvaa. Olen jatkanut banaanin laittamista päivittäiseen smoothieeseeni ja tuntuu, että se on joka kerta makeampi kuin aikaisemmin. Eilen sama kävi omenaa syödessäni. Se tosiaan maistui paljon paremmalta kuin koskaan aikaisemmin ja nautiskelin herkkuni loppuun. Olen aina pitänyt kaikista hedelmistä ja vihanneksista kovasti, mutta viimeaikoina maut ovat vahvistuneet entisestään jotain potenssiin kymmenen. Tuntuu, että hedelmät ja vihannekset alkavat jo vaatia suuhuni pääsyä herkullisilla mauillaan, kummallista. Aion jatkaa tilanteen tarkkailua ja lupaan raportoida mahdollisista muutoksista.

Ensimmäinen vahinko

Asuin Lahdessa noin vuoden ennen kuin vuosi sitten muutin takaisin Helsinkiin. Lahdessa minulla oli maailman paras kämppis, koulukaverini Sanna. Sanna on mahtava ja valmistuttuamme Vierumäeltä hän päätti vielä opiskella lisää ja muutti Joensuuhun ja minä Helsinkiin. Joensuu on pitkän matkan päässä Helsingistä. Liian pitkän, ikävoin ystävääni usein.

Eilen oli kuitenkin hieno päivä, koska ystäväni oli Helsingissä kyläilemässä ja sovimme tapaavamme keskustassa töideni jälkeen. Hymy nousi väkisinkin huulille, kun näin hänet rautatieasemalla ja halausefekti oli välitön. Sanna kertoi, että Joensuusta ei saa sushia. Siis mikä se sellainen kaupunki on, mistä ei saa sushia!? Asia oli korjattava mahdollisimman pian ja suuntasimme askelemme kohti sushibuffettia. Pian pääsimmekin maukkaiden sushilajitelmien ääreen ja lappasimme lautasemme täyteen noita herkullisia palleroita. Buffetissa oli tarjolla muutakin, mutta pysyin erossa kaikista liemessä lilluvista vihanneksista ja ruuista, sillä olin aika varma, että ne sisältävät sokeria. Niin myös sushi inkivääri, joten jätin senkin pois ja olin ylpeä oveluudestani välttää pahimmat ansat. Söimme ja höpötimme hyvän tovin, jonka jälkeen tiemme olivat erkanevat taas joksikin aikaa.

Suuntasin bussille ja bussissa mieleeni nousi epäilys, että olinko sittenkin tehnyt jotain väärää. Päätin etevänä tyttönä käyttää googlea tiedon janooni ja kirjoitin pikaisesti hakuriville sanat sushi ja sokeri. Sydän pamppaillen painoin entteriä ja katsoin miltä tulos näytti. Jokaisessa sushin teko ohjeessa sushi riisiin lisätään sokeria. Ohjeesta riippuen se on 4-5 tee- tai ruokalusikallista. Katsoin surkeana tuloksia ja tunsin tehneeni syntiä ravintolassa. Olisihan tämä pitänyt arvata. Tai ehkä katsoa ennen kuin menin nieleskelemään nuo ihanat sushipalat. Nyt ne sulavat kuitenkin jo mahassani, joten liemi on jo lattialla. Voin lohduttaa itseäni sillä, että ohjeessa oleva sokerimäärä on isolle kattilalliselle riisiä ja en varmasti syönyt läheskään niin paljon vaikka en kyllä mitään hienostunutta pientä ravintola-annostakaan. Vältin myös ehkä pahimmat sokeripommit, mitä tuolla matkalla olisin voinut vetää ja ehkä voin toivoa, että tuon riisin valmistukseen sitä ei käytetty niin paljoa.

Olen valmistautunut näihin virheisiin psyykkaamalla Saksassa asuvan siskoni kanssa messengerissä. Totesimme, että ei ehkä ole niin vaarallista jos vahingossa syö pari grammaa sokeria ja muuten on vain mahdollisimman tarkkana. Vahingolle ei voi mitään ja lopulta kuitenkin kokonaisuus ratkaisee. Tämä erä on kuitenkin annettava sokerille Sokeri vs. Siiri 1-0. Mut mistä näitä pisteitä ees jaellaan? Jos mä saan pisteen jokasesta päivästä, kun EN oo syöny sokeria tilanne on 1-7! HAH.

Nenäliinavuoret

Nenäliinayhtiöt ovat varmasti rikastuneet valtavasti kaikista kolikoista jotka olen laittanut noihin valkoisiin paperinpalasiin. Syksyn aikana olen kokeillut monenlaisia erilaisia nenäliinoja, kuten tuoksullisia, aloe veraa sisältäviä ja ihan niitä tavallisia. Tarvitsen aina yhden paketin reppuun, yhden housujen taskuun ja yhden takin taskuun. Nenäni on syksyn mittaan muistuttanut enemmän kaltoinkohdeltua mansikkaa kuin ihmiskehoon kuuluvaa uloketta. Kuitenkin jos nenäliinoja ei ole mukana, olen joutunut automaattisesti paniikin valtaan.
"Mitä nyt teen, mihin töräytän jos tarve vaatii?"
Kuumeisesti kaivelen reppuni syövereitä ja onneksi sieltä yleensä löytyy joku vanha rutistunut pelastuksen riekale.

Olis kuitenkin kiva olla nenäliina vapaa. Free spirit, ei tarvis jatkuvasti huolehtia niiden olemassa olosta. Jatkuva sairasteluni on yksi suuri syy miksi haluan kokeilla tätä sokerilakkoa, voisiko sillä oikeasti olla jotakin vaikutusta? Pari päivää sitten nenä alkoi taas vuotamaan. Tämä flunssa on kuitenkin erilainen kuin tämän syksyn aiemmat kokemani. Tämä ei tunnu niin pahalta. Nenäliinoja joudun taas käyttämään, mutta muuten olo ei ole niin voimaton kuin yleensä ja pystyn lähtemään töihin, sillä kymmenen päivän ihana lomani loppui eilen. Olen aikaisemminkin hoitanut flunssaani syömällä runsaasti valkosipulia ja inkivääriä, mutta lähes poikkeuksetta hoitorohtoihin on kuulunut myös karkit, koska flunssassa olen kokenut ehdottomasti ansaitsevani karkkia.

Tämän flunssan ilmaantuessa en voinutkaan tarttua karkkikippoon ja olo oli hämmentynyt. Korvattiin tätä puutosta kuitenkin tehokkaasti raakasuklaalla, onneksi sekin on hämmästyttävän hyvää! En tiedä onko tämä nyt vain joku pienempi pöpö vai onko jatkuva vihannes- ja hedelmäläjien kittaaminen kurkusta alas alkanut vihdoin tuottaa tulosta. Vai voiko viikon kestänyt sokerilakko jo vaikuttaa jotenkin? Toivon terveempää kevättä ja yrityksen puutteesta sen ei ainakaan pitäisi olla kiinni. Siihen asti jatkan nenäni tyhjentämistä noihin nenäliinavuoriin.

Lyhyt sokerihistoriani osa 1/3

Oli kyse sitten karkeista, pullasta, viinereistä, suklaasta, donitseista, letuista, kakuista tai kekseistä, olen aina tykännyt niistä ja paljon. Olin lapsena tunnettu hyvästä ruokahalusta. Tykkäsin syödä ruokaa ja tykkäsin syödä herkkuja. Muistan ihmetelleeni ekaluokan parhaan ystäväni tapaa säästää karkkeja. Siis säästää? Jos joskus myöhemmin tekee enemmän mieli? En voinut käsittää, miten hän ei halunnut tunkea niitä kaikkia suuhun kerralla. Minä ainakin halusin ja usein karkkikipponi olikin sekunneissa tyhjä, kun toinen maiskutteli vieressä tokaa nallekarkkiaan.

Vietin aikaani usein yksin ollessani sokerin äärellä. Tiesin kyllä, että jollain tapaa siihen liittyy jotakin kiellettyä, sillä välillä myös salailin tapaani. Meillä nimittäin oli kotona karkkipäivä lauantaisin. Ja saunassa käytiin pari kertaa viikossa ja sen jälkeen sai jäätelön. Mutta se ei tuntunut millään riittävän varsinkin, kun meillä oli aina vierasvarana keksejä kaapissa, saunaa varten jäätelöitä pakkasessa ja karkkipäivää varten monenmoisia herkkuja karkkikaapissa. Silloin, kun oli muitakin kotona tyydyin vain ottamaan sokerihuurretut murot television ääreen ja napsimaan puolet paketista siinä sivussa. Sitten taas, kun sain olla yksin kotona kävin näpistämässä keksin jos toisenkin ja ehkä vielä jäätelönkin, joita sitten onnellisena natustin huoneessani. Jäljet piti tietysti aina peitellä ja jäätelöt, sekä keksit asetella niin, ettei äiti huomaa, kun sattuu katsomaan sinne seuraavan kerran. Myöhemmin olen tunnustanut nämä pahat tapani isosiskolleni ja kävi ilmi, että hän on puuhaillut ihan samaa! En siis syönytkään niitä kaikkia keksejä yksin, kun lopuksi paketin pohjalla pyöri niitä enää kaksi, jotka olivat selviytyneet sokerisiskosten hyökkäyksistä. Voi olla, että äiti on sittenkin huomannut tämän jossain vaiheessa...

Tyytyväinen selkeesti suorituksiinsa tuhota mahollisimman monta karkkipussia. Ainaki tuo pömppö, joka tuolta pilkottaa viittais siihen.

Mahani alkoi kasvamaan ja välillä vertailimme siskon kanssa pystymmekö näkemään varpaitamme mahan takaa. Se oli hauskaa, mutta en pitänyt siitä, että vaatteet olivat tiukkoja ja olo oli välillä tukala. En siis ollut mitenkään hurjan iso, mutta muistan vieläkin, kun ala-asteen lopulla terkkari näytti minulle painoindeksitaulukosta, että olen keltaisella. Vihreä oli hyvä paino eli olin toivottomasti väärällä alueella. Terkkari antoi minulle kyllä ohjeita välttää makeisia, mutta mielestäni parempi tapa oli syödä entistä enemmän herkkuja. Harrastin koko ala-asteen aktiivisesti jalkapalloa ja rakastin muutenkin liikuntaa sen kaikissa muodoissa, mistä varmaan johtuu, että paino ei koskaan pompannut selvän ylipainon puolelle. Kuitenkin terkkarin sanat jäivät takaraivoon ja yritinkin lähteä siskon mukaan juoksulenkeille.

-Ethän sä nyt jaksa juosta niin pitkää matkaa, se on 8 kilsaa!
-Kyllähän jaksan!!!! Mä haluun mukaan. Mä haluun mä haluun mä haluun!!

Äiti tokaisi sohvalta
-Ota se pentu nyt mukaan niin saatte molemmat vähän liikuntaa!

Sisko luovutti ja otti mut mukaan. Päästiin kilsan päähän, jonka jälkeen olin niin hengästynyt ja väsynyt, että en pystynyt ottamaan enää ainoatakaan juoksuaskelta. Kävelin siis lyötynä siskoni perässä takaisin kotiin. Ensimmäinen lenkkikokemukseni ei siis ehkä ollut maailman paras. Onneksi en kuitenkaan jättänyt sitä siihen.

Laivalla oltiin perheen kans. Isä tais jäädä rannalle, kun tää oli ehkä se reissu, kun se unohti passinsa. Mä viihdyin väljissä vaatteissa, mut silti oli vähän ikävä olo. Onneks laivalt voi ostaa karkkia. 

Projekti jääkaappi

Olin pari päivää sitten avaamassa aurinkokuivattujentomaattien purkin kantta aikomuksenani sujauttaa pari herkullista suikaletta vihannesmössööni, jota olen viimeaikoina blenderissäni sekoitellut. Päätin kuitenkin tarkistaa ainesosaluettelon, koska en muistanut sitä tehneeni. Ja mitäs sieltä löytyikään! En voinut uskoa silmiäni, kun se seisoi siinä niin pienillä viattomilla kirjaimilla: sokeri. Äimistyneenä katsoin purkkia ja mietin mitä tuolle nyt sitten pitäisi tehdä. Lopulta heitin roskiin. Ihan oikein sille huijarille! Onneksi jääkaapista sattui vielä löytymään toinen samanmoinen purnukka eri merkkiä! Hikikarpalo otsallani luin sisällysaineluettelon. Ei sokeria! VOITTO.

Tästä alkoi kuitenkin jääkaappini tarkastaminen, sillä olin jo elänyt siinä uskossa, että jääkaapistamme ei tulisi paljoa sokeria sisältäviä tuotteita löytymään. Olin toivottoman väärässä. Joudun varmaan tekemään miehelle oman sokerihyllyn jääkaappiin, sillä en voi kieltää häntä syömästä ketsuppia ja sinappia. Lisäksi täytyy olla tarkka hänen tekemiensä ruokien kanssa, koska myös chilikastikkeesta sitä paholaista löytyi, kuten myös paseeratusta tomaatista ja säilykepunajuurista. Huoh, alan vihdoin ymmärtää mihin olen ryhtymässä.

Lupaus

Ideaa on kypsytelty, väännelty, käännelty ja mietiskelty. Oma olo kaipaa toteutusta ja vaikka meillä lojuu konvehti- ja suklaarasioita ympäri huushollia Joulun jälkeen, en kajoa niihin, kuten minulla yleensä olisi tapana. Sen sijaan kirjoitin juhlallisesti facebookiin lupauksen ja puhisin intoani lähteä tähän otteluun sokeria vastaan!

Tästäpä tämä sitten alkaa..