Sokeriviidakko

Minun täytyy tunnustaa jotakin. Olen tehnyt tätä jo jonkin aikaa ja miehenkin olen saanut maaniteltua mukaan. Pidin tekosyynä koko syksyn jatkunutta sairasteluani, mutta tämä on jatkunut vaikka olenkin tällä hetkellä terve. Olen saanut osakseni silmien pyörittelyä ja epäuskoisia tuhahduksia, kun olen kertonut tästä ystävilleni, joten jännitän tätä nyt aika tavalla. Olen nimittäin alkanut katsomaan uudestaan vanhoja survivor tuotantokausia miehen kanssa! Juurikin sitä samaa jenkkisarjaa, joka alkoi 2000 luvun alussa ja jatkuu edelleen. Huh siinä se nyt tuli, ei salailua enää. Tulin kaapista ulos ja olen ylpeä siitä. Haters gonna hate!

Syy siihen miksi minun täytyi paljastaa tämä asia on, että olen viimeaikoina pystynyt samaistumaan survivor tyyppien selviytymiseen milloin missäkin sademetsässä. Poikkeuksena tietysti, että Suomessa on pakkasta ja sataa lunta, mutta tunnen silti eläväni viidakossa. Sokeriviidakossa nimittäin. Sokeria tuntuu olevan niin monessa paikassa, että aina kun poistun kaupan heviosastolta sen muihin osiin tunnen jännityksen hiipivän selkäpiitäni pitkin ja pienen adrenaliinin nousun vartalossani. Varsinkin jos mieleni tekee jotakin hieman erikoisempaa, jonka ainesosaluetteloa en ole aikaisemmin lukenut.

Perusostokset teen helposti, mutta aina välillä haluan herkutella jollakin hiukan erikoisemmalla ruoka-aineella. Kuljen varovasti hyllyjen välejä ja katselen kirjavia pakkauksia karsien saman tien pois varmat tapaukset. Karkkihyllyn yritän yleensä kiertää kaukaa, ettei tulis niin paha mieli ja jos joudun sen läpi kävelemään, teen sen niin nopeasti kuin pystyn melkein silmät kiinni. Survivoreitakin välillä saatetaan houkutella isoilla chocolate chip kekseillä tai värikkäillä karamelleilla kesken jonkun kovan psyykettä vaativan haasteen. Jos selviytyjä lankeaa hän saa syödä herkkuja, mutta menettää mahdollisuuden koskemattomuuteen ja voi pudota pois pelistä valintansa takia.

Välillä selviytyjillä on jokin ryhmähaaste, josta voi voittaa jonkin ihanan aterian koko ryhmälle ja tämä tuottaa yleensä raikuvat aplodit osallistujien kesken. Raukat elävät suurinpiirtein kupillisella riisiä useimmat päivät, joten haasteissa voi nähdä, miten ruoka kiiluu heidän silmissään. Itsehän nyt en ole osallisena missään ihan näin radikaalissa pelissä, mutta luulen fiilikseni olevan aika lähellä sitä, kun joukkue voittaa haasteen löytäessäni ruokakaupasta jonkin herkkupalan ilman sokeria. Perjantaina kiipeilytreenien jälkeen hypin riemusta, kun viininlehtikääryleet osoittautuivat sokerittomiksi ja projektin alussa olin enemmän kuin onnellinen siitä, että felix oli päättänyt tehdä täysin sokerittoman tomaattiketsupin! Lisäksi lauantaina löysimme kaupasta sokerittomia vegaanileikkeleitä ja kartanon perunalastuja, joilla herkuttelimme miehen kanssa illalla leffaa katsoessamme. Wipii!!

Voin siis edelleen välillä pistää oikein ranttaliksi viikonloppuna ja ostaa sipsejä vaikka suurin osa valikoimasta onkin pois suljettu. Pussiin oli myös laitettu kaupanpäällisiksi dippijauhepussi, joka kuitenkin jäi miehen syötäväksi sokeripitoisuutensa vuoksi. Tein sitten omani ihan käsin maustamalla ja onneksi siitäkin tuli herkullista, että sain possuilla projektistani huolimatta. Huomasin nimittäin pian leffan katsomisen aloittamisen jälkeen raapivani tyhjää pussin pohjaa vielä yhden rapean lastun löytämiseksi. Pussi oli kuitenkin tyhjentynyt ennen kuin leffa ehti edes kunnolla alkaa. Noh, kerrankos sitä.