keskiviikko 6. tammikuuta 2016

Lyhyt sokerihistoriani osa 1/3


Oli kyse sitten karkeista, pullasta, viinereistä, suklaasta, donitseista, letuista, kakuista tai kekseistä, olen aina tykännyt niistä ja paljon. Olin lapsena tunnettu hyvästä ruokahalusta. Tykkäsin syödä ruokaa ja tykkäsin syödä herkkuja. Muistan ihmetelleeni ekaluokan parhaan ystäväni tapaa säästää karkkeja. Siis säästää? Jos joskus myöhemmin tekee enemmän mieli? En voinut käsittää, miten hän ei halunnut tunkea niitä kaikkia suuhun kerralla. Minä ainakin halusin ja usein karkkikipponi olikin sekunneissa tyhjä, kun toinen maiskutteli vieressä tokaa nallekarkkiaan.



Vietin aikaani usein yksin ollessani sokerin äärellä. Tiesin kyllä, että jollain tapaa siihen liittyy jotakin kiellettyä, sillä välillä myös salailin tapaani. Meillä nimittäin oli kotona karkkipäivä lauantaisin. Ja saunassa käytiin pari kertaa viikossa ja sen jälkeen sai jäätelön. Mutta se ei tuntunut millään riittävän varsinkin, kun meillä oli aina vierasvarana keksejä kaapissa, saunaa varten jäätelöitä pakkasessa ja karkkipäivää varten monenmoisia herkkuja karkkikaapissa. Silloin, kun oli muitakin kotona tyydyin vain ottamaan sokerihuurretut murot television ääreen ja napsimaan puolet paketista siinä sivussa. Sitten taas, kun sain olla yksin kotona kävin näpistämässä keksin jos toisenkin ja ehkä vielä jäätelönkin, joita sitten onnellisena natustin huoneessani. Jäljet piti tietysti aina peitellä ja jäätelöt, sekä keksit asetella niin, ettei äiti huomaa, kun sattuu katsomaan sinne seuraavan kerran. Myöhemmin olen tunnustanut nämä pahat tapani isosiskolleni ja kävi ilmi, että hän on puuhaillut ihan samaa! En siis syönytkään niitä kaikkia keksejä yksin, kun lopuksi paketin pohjalla pyöri niitä enää kaksi, jotka olivat selviytyneet sokerisiskosten hyökkäyksistä. Voi olla, että äiti on sittenkin huomannut tämän jossain vaiheessa...

Tyytyväinen selkeesti suorituksiinsa tuhota mahollisimman monta karkkipussia. Ainaki tuo pömppö, joka tuolta pilkottaa viittais siihen.
Mahani alkoi kasvamaan ja välillä vertailimme siskon kanssa pystymmekö näkemään varpaitamme mahan takaa. Se oli hauskaa, mutta en pitänyt siitä, että vaatteet olivat tiukkoja ja olo oli välillä tukala. En siis ollut mitenkään hurjan iso, mutta muistan vieläkin, kun ala-asteen lopulla terkkari näytti minulle painoindeksitaulukosta, että olen keltaisella. Vihreä oli hyvä paino eli olin toivottomasti väärällä alueella. Terkkari antoi minulle kyllä ohjeita välttää makeisia, mutta mielestäni parempi tapa oli syödä entistä enemmän herkkuja. Harrastin koko ala-asteen aktiivisesti jalkapalloa ja rakastin muutenkin liikuntaa sen kaikissa muodoissa, mistä varmaan johtuu, että paino ei koskaan pompannut selvän ylipainon puolelle. Kuitenkin terkkarin sanat jäivät takaraivoon ja yritinkin lähteä siskon mukaan juoksulenkeille.

-Ethän sä nyt jaksa juosta niin pitkää matkaa, se on 8 kilsaa!
-Kyllähän jaksan!!!! Mä haluun mukaan. Mä haluun mä haluun mä haluun!!

Äiti tokaisi sohvalta
-Ota se pentu nyt mukaan niin saatte molemmat vähän liikuntaa!

Sisko luovutti ja otti mut mukaan. Päästiin kilsan päähän, jonka jälkeen olin niin hengästynyt ja väsynyt, että en pystynyt ottamaan enää ainoatakaan juoksuaskelta. Kävelin siis lyötynä siskoni perässä takaisin kotiin. Ensimmäinen lenkkikokemukseni ei siis ehkä ollut maailman paras. Onneksi en kuitenkaan jättänyt sitä siihen.



Laivalla oltiin perheen kans. Isä tais jäädä rannalle, kun tää oli ehkä se reissu, kun se unohti passinsa. Mä viihdyin väljissä vaatteissa, mut silti oli vähän ikävä olo. Onneks laivalt voi ostaa karkkia. 

1 kommentti:

  1. Kivat kuvat ja teksit olet löytänyt tähän juttuun.sait äidin hyvälle tuulelle vaikka mukana oli tunnustuksia

    VastaaPoista