Ajatukset juoksevat sokerin perässä

Huomaan miettiväni usein, että mitä sitten kun tämä projekti loppuu? Alkuinnostus alkaa pikkuhiljaa tasoittua ja arki rullaa tavalliseen tapaan tällä kertaa vain ilman sokeria. Näin yks päivä roskiksessa suklaakarkin papereita ja mietin heti, että toivottavasti mies ei ehdi syödä niitä kaikkia ennen kuin mun 100 päivää on ohi! Hätääntyneena kysyin siltä, että söikö se ne kaikki jo. Mies vastas, et meillä on vielä joulusta niitä toinenkin 300g paketti - toinen on vielä puolillaan. Huh! Ehdin jo nähdä kauhuskenaarion, että se ryöväis ne kaikki omaan napaansa. Meillä on kesäks hurjat seikkailusuunnitelmat ja oon jo kaavaillu miten otan ne suklaat sinne mukaan.

Kolmas viikko siis menossa ja ainakaan vielä mun ajatusmaailma ei ole tainnut muuttua ihan kauheesti. Herään karkinhuuruisiin ajatuksiini ja olen myös alkanut uneksimaan herkkujen syömisestä. Herään aina paniikkiin, että meninkö oikeesti retkahtamaan huomatakseni, että se olikin vaan unta. Minulla ei kuitenkaan ole mitään ongelmaa vielä olla syömättä herkkuja. Sunnuntain brunssillakin, jonka yksi työpaikoistani tarjosi, jätin hyvillä mielin ottamatta sokerisia asioita ja katselin vain, kun työkaverit lastasivat lautasilleen erivärisiä panttereita ja keksejä. Saatoin vähän kuolata perään, kun katselin muiden tekevän taikinasta tuoreita vohveleita, mutta onneksi salaattitarjonta brunssilla oli hyvä. Miehen valitellessa tukalaa oloa brunssin jälkeen ja sokerinhimoa illalla itselläni oli taas tasaisen hyvä olo ja mieleni teki perus hedelmiä ja ruokaa illallakin. Siitä huolimatta ajatukseni tuntuvat juoksevan edelleen sokerin perässä.

Siis siitä huolimatta, että tiedän oloni olevan hyvä ilman sokeria ja jopa parempi, niin silti ajattelen karkin syöntiä jatkuvasti. Jos se ei koko ajan ole mielen päällä niin ainakin alitajunnassa unissani. Jos oikein pinnistelen muistiani ja mietin viime vuoden sadan päivän tipatonta niin tunnen ajatusten olevan melko samanlaisia kuin sen alussa. Nyt vain moninkertaisemmin ja voimakkaampina, mistä voi päätellä, että suhteeni sokeriin on ollut aina syvempi kuin olen osannut aavistaakaan. Punnitsen mielessäni hyötyjä ja haittoja ja vaikka pystyn järkeilemään, että tämä päätös on ollut hyvä, niin silti mietin voisinko jotenkin kiertää sitä tai vaikka vain vähän huijata. Onneksi olen kuitenkin tehnyt säännöt itselleni hyvin selkeiksi ja porsaanreikiä ei niistä löydy. Juttelimme brunssipöydässä sokerittomuudestani ja sanoin, että kuukausi olisi minulle aivan liian lyhyt aika ja uskon sen olevan aivan totta. Tarvitsen pidemmän aikaa varsinkin tälle psyykkiselle prosessille ja kaiken järjestämiselle. Toisaalta nyt ajatukseni käyvät niin vilkkaasti sotaa keskenään, että alan jo epäilemään riittääköhän kohta satakaan päivää.